This is a fight for our love, lust, hate, desire...

Tähän alkuun pakko sanoa, että ei luoja kuinka mulla on ikävä Manhattania. Muistan niin kirkkaasti sen hetken, kun mun training schoolin ekana aamuna ennen kello 6am kävelin Central Parkissa hirveessä kuumuudessa samalla, kun kuulokkeista kuuluu I am home. Se tunne oli jotain, mitä en ollu ikinä ennen tuntenu, jotain minkä pystyin tuntemaan vain kävellessäni New York Cityn katuja. En edes muista kuinka pieni olin, kun ekan kerran ajattelin ton kaupungin olevan mun unelmien kaupunki, jonne on pakko päästä. Muistan kuinka kateellinen olin, kun sain tietää, että mun isäpuoli ja velipuoli menee 10 päiväks New Yorkkiin velipuolen lätkäturnaukseen. Musta oli niin epäreilua, että mä en päässyt myös käymään siellä. Mä kuitenkin olin luvannut itelleni, että jonain päivänä mä pääsen sinne myös. Ei tosiaankaan silloin käynyt edes pienessä mielessäkään, että jonain päivänä mulla olis mahdollisuus asua ihan melkein naapurissa. Jo se ajatus, että mulla tulis olemaan training school NYCissä oli ihan tajuton, mutta eihän siinä vielä kaikki. Mä pääsin käymään siellä joka viikko sinä aikana, kun asuin New Jerseyssä. Reilu neljän kuukauden aikana mulla tais olla vain 2 viikkoa, jolloin en olisi käynyt Manhattanilla ollenkaan. Muina viikkoina kävin siellä aina vähintään kerran.

Vaikka asuin noiden kuukausien aikana New Jerseyssä, on mun pakko sanoa, että NYC oli mulle se oikea koti. Se oli se paikka, jossa mulla oli maailman paras olla ja jossa mä olin onnellisimmillani. Kyllä, myönnän, että mulla on ikävä mun hostperhettä New Jerseyssä. Joka päivä kuulen, näen tai muuten vain ajattelen asioita, jotka muistuttaa mua ajasta siellä. Välillä ne on huonoja ja välillä kivoja muistoja, jotka mieleen tulee. Selailen silloin tällöin myös mun New Jersey -kansiota iPhotosta ja muistan, miten ihanaa mulla siellä oli. Välillä mietin hetken, että mikä idiootti olin, kun lähdin sieltä pois. Mutta kyllä järki puuttuu yleensä aika nopeesti peliin ja muistan aina syyt miksi päätin lähteä. Oon usein jo ehtiny kuulla kysymyksen Kaduttaako, että lähdit? johon aina oon sanonu, että joo. Harmittaa, etten pääse enää mun unelmien kaupunkiin silloin kuin siltä tuntuu. Harmittaa, etten voi heittää sitä maailman urpointa finglishiä enää ilman, että joku kattoo mua kieroon. Musta oli oikeesti hauskaa, puhua sillä sekotuksella ja se tuli ihan automaattisesti. Myös se harmittaa, että tulin kokonaan kotiin. Mulla oli kaks vaihtoehtoa ja valitsin sen, jonka tiesin olevan parempi. En silti voi väittää, ettenkö joka päivä miettis sitä. Harmittaa, etten oppinut englantia niin paljoin kuin olisin halunnut. Harmittaa, etten päässyt käymään Floridassa tai moikkaamassa mun toista Jenkkiperhettä Californiassa.

Mä jollain lailla uskon kohtaloon. Uskon myös, että jokainen voi vaikuttaa omaansa teoillaan ja valinnoillaan. Mä en tiedä millasta mun elämä tällä hetkellä olis, jos olisin jättänyt rematchin tekemättä. En myöskään tiedä olisinko mä nyt Suomessa jos olisin valinnut uudeksi perheeksi sen, joka asui upstate New Yorkissa, tai sen perheen, joka asui toisella puolella North Carolinaa. En toisaalta edes välttämättä haluaiskaan. Tiedän vaan, että oon tehnyt mun valinnat mun sydämen mukaan. Valitsin sen vaihtoehdon, joka tuntui parhaimmalta ja jonka sillä hetkellä tiesin tekeväni mut onnellisemmaksi. Vaikka välillä mietin noita vaihtehtoja ja valintoja, en silti ole kertaakaan tosissani kyseenalaistanut mun valintaa tulla takas kotiin. Tiesin tehneeni oikein ja vain sillä on väliä. Kohtalo puuttui peliin ja päätti, että mun vuosi au pairina jäi lyhyeen. Olen silti ihan tajuttoman onnellinen, että sain elää sitä niin kutsuttua amerikkalaista unelmaa, opin ja näin paljon uutta sekä tapasin ihania ihmisiä.

Onneks kuitenkin tässäkin tapauksessa on kääntöpuolensa. Kun jotain jäi tästä kokemuksesta uupumaan, niin se tulee korvautumaan tulevaisuudessa. Mä ehkä missasin paljon upeita mahdollisuuksia ja asioita, kun tulin takas Suomeen. Mutta toisaalta, niinhän mä olisin missanut samalla lailla asioita täällä jäädessäni North Carolinaan. Jostain on kuitenkin pakko lupua saadakseen jotain vastalahjaksi.

En enää edes muista, mikä pointti tällä postauksella oli tarkotus alunperin olla, mutta tässä on tulos. Mä oon edelleen tosi huono avaamaan mun syvempiä ajatuksia sanoiks, varsinkaan nettiin, jossa kaikki voi niitä lukea. Siinä oli kuitenki vähän mun mietteitä, jotka mun au pairiuteen liittyen on suurimpina mun mielessä. Tähän onki hyvä lopettaa, koska kello on taas vaihteeks yli 12 ja mun yritykset päästä kerranki ennen keskiyötä nukkumaan on ihan säälittäviä. Sanoin äidille, että tulee vaikka repimään mut huomenna aikasin aamulla ylös sängystä, että ehdin ennen huomisen (tai siis tän päivän) menoja sen kanssa salille. Voi olla, että sen pitää heittää mut lumihankeen tosta ovesta, että saa mut hereille. Eli sitä suuremmalla syyllä olis mun syytä mennä nyt nukkumaan.

Viikonloppuja!!