The crazy train is ready to roll

Kai sitä vois näin viikon jälkeen päivitellä viime perjataista (ja sunnuntaista). Varotan, tää postaus tuskin sisältää yhtään mitään liittyen au pairiuteen, joten jos ei kiinnosta niin voi skipata tän täysin :D

Viime perjantaina oli siis iki-ihana Adam Lambertin We Are Glamily -kiertueen Suomen keikka, enkä oikeen vieläkään tiedä miten päin pitäisi olla. Oon ollut kyseisen herran fani jo pitkään ja oli enemmän kuin superia päästä taas hänen keikalle! Viime vuonna kun sain tietää koko keikasta niin hetken kyllä sai purkaa ärsytystä, koska samana päivänä tosiaan oli viimeset ylppärit (joka siis oli korotus, enkä saanut edes korotettua sitä arvosanaa joten hukkaan meni), mikä tarkotti sitä, etten päässyt kavereitteni kanssa jonottamaan keikalle vaan jouduin istumapaikoille. Nyt kaikki varmaan pyöräyttää silmiään, mutta musta se on niin väärin mennä kattomaan idoliaan ja joutua olemaan sielä katsomossa, koska 1. se on kuitenkin paljon kauempana kuin mitä permannolla olis ollu 2. siellä ei kuitenkaan ole sitä samallaista fiilistä kuin permannolla.

Anyhow, saatin kuitenkin lähes parhaimmat istumapaikat ja keikka oli ihan tajuton ja vieläkin on fiilikset ihan siinä päivässä. Voisin haluta sen päivän takas heti, kiitos. Olin ihan tietosesti jättänyt katsomatta kiertueen aikaisempia keikkavideoita, koska päätin, etten tällä kertaa halua tietää kaikkea etukäteen. Viime kiertueella tosiaan katoin 90% keikkavideoista ja liiottelematta voin sanoa, että osasin kaikki koreografiat, välispiikit ja muut ulkoa!

Tää Hartwallin keikka oli tajuttomasti parempi kuin edellinen Ruoholahden kämäsellä Kaapelitehtaalla, niin sen epäkäytännöllisen tilan, yleisömäärän kuin itse keikankin osalta. Tolloin sai kyllä taas ihmetellä miten kenelläkään voi olla noin uskomaton lauluääni. Harvalla oikeesti on noin vahvaa ja kantavaa ääntä. Jotenki pistää täysin sanattomaks.

Tähän väliin yks älyttömän koskettava puhe. Videolta ei ehkä sitä huomaa, mutta lähes kaikki nosti kätensä pystyyn ton aikana. Kaveri sai tajuttoman itkukohtauksen ja itelläki nous tunteet pintaan ton takia.

Tuntuu jotenkin tosi oudolta tänne edes yrittää hehkuttaa tota keikkaa tai tätä fiilistä, kun ei tiedä kuinka moni siellä ruudun toisella puolella edes ymmärtää mua! Noh, eiköhän kaikilla kuitenki ole edes yks lempparilaulaja tai -bändi, joten ehkäpä te voitte vähän samaistua muhun :D

Thank you Helsinki! Minä rakastan sinua, moi moi!

Oli niin sulosta kuulla myös kun kyseinen herra puhu yleisölle suomea. Voi sitä kiljumisen määrää, kun kaikki oli niin innoissaan siitä, mukaan lukien minä! Nyt on kuitenkin tosi haikeet fiilikset kun kaikki on ohi, enkä oikeen tiedä mitä pitäis seuraavaks tehä :D Toivon niiiiin tajuttoman paljon, että vaikka seuraavaks alkaa uuden levyn teko, niin joitain yksittäisiä keikkoja tulisi Jenkeissä olemaan, jotta ei taas tarttis odottaa paria vuotta seuraavaan keikkaan!

Tää kuva hämää niin paljon, ei me oikeesti ihan näin kaukana oltu mitä kuva antaa ymmärtää :P

Sunnuntaina kun kävästiin kaverin kanssa uudestaan Helsingissä shoppailemassa, niin tulipa ihan huvikseen pyörähdettyä Hotel Kämpillä ja kukas muukaan sieltä samaan aikaan tuli vastaan kuin itse Adam. Voin sanoa, etten muista koska viimeks olisin mennyt niin sanattomaks. Olin vielä koko viikonlopun aikana päättänyt, että jos nyt sattuisin siihen keskustassa törmäämään, niin kiitän perjantain keikasta. Noh eipä mennyt se ihan nappiin, suusta pääsi vaan säälittävä "hi!" Autoon päästessään vilkutin vielä tuulilasin läpi Adamille ja hypin melkein onnesta, kun herra vilkutti takasin nimenomaan mulle! :)

Viikonlopun jälkeen en oo tehny kotona muuta kuin kuunnellu Adamin biisejä, hehkuttanu keikkaa ja Adamia twitterissä sekä kattonu keikkavideoita. Oon myös yrittäny välillä ajatella jotain muuta, joten oon myös kattonut Netflixistä Gossip Girlin nelostuottarii. Ehkä tästä pikkuhiljaa pääsee johonkin järkevään päivärytmiin. Viimeistään tiistaina, jolloin pitäis alottaa työt. En sit tiedä mitä siitäkin tulee, koska herätys on joka arkiaamu klo 6:00. Pitäis varmaan nyt ajoissa muuttaa tätä unirytmiä muutamalla tunnilla taaksepäin, varsinkin, kun kelloja vielä siirretään tunnilla eteenpäin parin päivän päästä.

Oon niin ylpee, että sain pidettyä tän tekstin näinkin asiallisena! Voisin palailla taas asiaan, kun olis jotain uutta kerrottavaa ton au pair -jutskan suunnilta. Laitoin eilen EAP:lle sähköpostii, mut ei ehtinyt tulla sieltä vastausta ennen näitä typeriä pääsisäispyhiä. Tiistaita odotellessa!

Ps. Pahottelen näiden kuvien laatua! Mukana oli iPhone ja pari vuotta vanha canonin luuserikamera, joten jälki onkin sen mukaista. Palkkapäivää odotellessa, nimittäin päätin, että vihdoin olis aika satsata ihan kunnon kameraan. Niin tota tulevaa vuotta, kuin tulevia keikkoja varten! :) 

“In order to succeed, your desire for success should be greater than your fear of failure.” – Bill Cosby

Huhhei! Kolme yo-koetta neljästä tehtynä. Enää jäljellä yhteiskuntaoppi ja vielä pitäis jaksaa lukee muutama päivä. Odotan perjantaita kuin kuuta nousevaa, koska se on se päivä jolloin vihdoin mun velvollisuudet lukiossa on ohi. Ja kaiken lisäks illalla on tiedossa supermahtava keikka ja sen jatkot mahtavassa seurassa. Eli tulee oikeen kerralla juhlistettua viime keskiviikkoisia synttäreitä ja ylppäreiden loppumista! No, ei pidä kuitenkaa liikaa innostua, sillä pahin on vielä edessä: nimittäin se lukeminen. Jotenkin ehin tässä viikonlopun aikana kadottaa mun jo muutenkin lähes olemattoman motivaation tohon opiskeluun, niin johan on entistä vaikeempi saada otettua itteensä niskasta kiinni sen suhteen. Huomenna varmaan muhun iskee paniikki ja alan sit järjetöntä vauhtia lukemaan noita kirjoja läpi niin kuin aina ennenkin. Yhteiskuntaopin oon kyllä jo syksyllä kirjottanut, mutta koska en ollut arvosanaan tyytyväinen, niin päätin korottaa sitä. Stressi on sen takia tajuton, koska pelottaa, etten saakkaan yhtään sen parempaa arvosanaa. Miten ees joskus kuvittelin saavani mistään L:ää kun oon niin saamaton opiskelun suhteen :D

Kyllä se kevät ja kesä sieltä vielä tulee,
ainakin sen toivossa on hyvä elää.

Tuntuu jotenki tosi oudolta, että toistaseks oon tehnyt kaiken mahollisen tulevan au pair -vuoden eteen. Ja se, etten voi tällä hetkellä itse vaikuttamaan tän prosessin etenemiseen mitenkään, ahdistaa. Tai no ehkä ahdistaa ei oo oikee sana, mut jotenki nyt on tosi avuton olo. Ihan kuin mä pystyisin vaan olla ja odottaa, että milloin tää homma etenee. Lähetin tosiaan sen hakupaketin vajaa 2 viikkoa sitten ja mietin, että uskallanko taas häiritä EAP:ia ja kysellä, että missä mennään. Ymmärrän, että kun papereita on vino pino, niin siinä menee vähän kauemmin aikaa käydä niitä läpi. Oon vaan niin malttamaton, että haluisin jo tietää onko siinä kaikki kunnossa ja onko ne jo lähettänyt sen sinne Atlantin toiselle puolelle. Kuinka kauan teillä muilla on tossa kestäny?  

Vihdoin sitä jopa uskaltaa ainakin vähän ulkoiluttaa jotain
muitakin kenkiä kuin uggeja tai talvisaappaita.

Tän lisäks mua vähän pelottaa nyt toi mun polvi. Diagnoosi oli kutakuinki tämmönen: polvilumpion sijoiltaanmeno, jonkun en-tiedä-minkä polvilumpiossa kiinniolevan siteen täydellinen katkeaminen sekä noin 1,5cm halkasijaltaan olevan rustopalan irtoaminen. Fun. Koko jutusta on jo yli kuukausi ja käveleminen on vieläkin hankalaa, puhumattakaan esim. portaiden ylös- tai alasmenosta, kyykistymisestä tai ylipäätänsä mistään missä pitäisi polvea koukistaa. No ei toi vielä sinänsä haittaa, varmasti paranee tässä parin kuukauden aikana. Mutta ortopedi kerto, että toi irtonainen ruston pala saattaa aiheuttaa ongelmia (oikeestaan se tekee sitä jo) ja voin joutua tähystysleikkaukseen. Hyvä: saan "ylimääräisen" asian polvestani pois, eikä tarvitse pelätä mitään pahempia ongelmia sen osalta. Huono: saattaa rajoittaa mun tulevia suunnitelmia pahassa tapauksessa aika paljonkin, koska se vaatii sitten ainakin muutaman viikon toipumista. Haluun ehdottomasti sen tähystyksen ennen kuin lähden Jenkkeihin, mutta aikataulut ei sen osalta oo ihan mun puolella. Tietenkin, jos ei muu auta, niin joudun suunnitelmia muuttamaan, koska oma terveyshän on se tärkein. Toivotaan kuitenkin, ettei siihen tarvitse mennä. En kuitenkaan ole valmis luopumaan ainakaan kesäkuun keikka- ja festarisuunnitelmista millään. Mä vaikka ryömin paikalle jos se siitä on kiinni! :D No joka tapauksessa, kuun lopulla mulla on fyssarille aika ja aion sille valittaa tosta polvesta ja vaadin päästä siihen tähystykseen. Jos HYKSin osalta aletaan taas temppuilemaan (en edes jaksa avautua aiheesta "julkinen terveydenhuolto on perseestä"), niin meen itkemään Diacoriin asiasta.

Tämä tulee toivottavasti olemaan mun näkymä koko ensi viikon.
Opiskelua, lukemista ja pänttäystä. Teetä vaan naamaan,
että saa riittävästi kofeiinia jaksamiseen!

Olipas sekalaista tekstiä ja loppuikin kuin seinään, koska unohdin lähes kaiken mitä mun piti tänne tulla kertomaan. Nyt mä kuitenkin vaihdan rakkaan Macbookkini koulukirjoihin ja koitan lukea vielä edes muutaman sivun ennen kuin kello lyö yhdeksän ja Revenge alkaa. Palaillaan!

Dreams and expectations

Kuten joskus muinoin lupailinki, ni tässä teille mun ajatuksia ja toiveita tulevalta au pair vuodelta! Joissain kohdissa haluun painottaa sanaa unelma. Ymmärrän, että kaikki au pairit ei saa sitä ns. täydellistä perhettä, jotka asuu Hollywoodin kukkuloilla luksusasunnossa, mutta ainahan sitä saa haaveilla! 

Perhettä oon miettiny oikeestaan aika paljon, sillä ne on kuitenki ne ihmiset, joiden kanssa pitäis tulla toimeen koko vuos ja parastahan olis jos tulis vielä tosi hyvin toimeen. Mun toiveena on, että perheessä olisi molemmat vanhemmat, korkeintaan 3 lasta ja joku ihana hauva, jota saisin kans hoitaa! Molemmat vanhemmat siks, että se nyt vaan on au pairillekin helpompaa kun on itsensä lisäksi ne kaksi vanhempaa huolehtimassa lapsista. Oon vähän kuullu, että on raskaampaa ja enemmän työtä jos on perheessä on yksinhuoltaja. Lapsista sen verran että toive olis se 2 lasta, mut sekin riippuu, että kuinka vanhoja lapset on. Onhan se täysin erilaista hoitaa kolmea uhmaikäistä lasta, kuin kolmea 10-12-vuotiasa, jotka jo osaa melkein itse huolehtia omista tekemisistään. Mitään erityistä ikää mulla ei ole, oikeestaan kaikki on mulle okei. Ja no toi koira nyt on semmonen plussa, rakastan koiria ja musta olis superihanaa, kun pääsis taas pitkästä aikaa leikkimään ja ulkoilemaan koiran kanssa (niin, olinko siis menossa hoitamaan lapsia vai koiria? :D), kun meijän koiruli lähti taivaaseen jo reilu viisi vuotta sitten. Tietenkään mitkään näistä "vaatimuksista" ei oo kiveen hakattuja, kyllä sen sitte perheen hakemusta luettaessa ja skypetellessä huomaa, jos perhe on oikea!

Vaikka välillä viihdynkin mökillä tai isomummun kotona lomalla pienen pienellä paikkakunnalla, olen silti pohjimmiltani kaupunkityttö. Vaikka perhe on se suurin vaikuttaja, niin kyllä se sijainti vaikuttaa myös mulla paljon. Vaikka perhe olisi kuinka täydellinen kiltteine lapsineen ja koirineen, ei se silti tarkoita sitä, että viihtyisin jossain maissipelloilla keskellä ei mitään. Sama toki pätee toisinpäinkin. Suurin unelma mulla on Manhattan. Kellä nyt ei olisi? Oon pienestä asti unelmoinut ihan vain edes NYC:ssä käymistä ja no... sielä asuminen ylittäisi kyllä mun kohdalla täysin kaikki unelmat. Onneks tää unelma ei kuitenkaan oo aivan mahdoton. Mun au pair -haastattelija nimittäin sano, että heillä löytyy oikeestaan tosi monia perheitä jotka asuu siinä Nykin suburban-aluella korkeintaan tunnin ajomatkan päässä Manhattanista. Olisin täysin fine jo tostakin. Joka tapauksessa, ei pidä liikaa elätellä toiveita, koska ei ookkaan kiva pettyä kun löytyykin upea perhe jostain Virginiasta. Jos laajempaa aluetta miettii, niin toiveena olis itärannikko. Esimerkiksi melkein kaikkien ehdoton unelmakohde California on ainakin mun osalta jo nähty, kun siellä on tullu käytyä jo pariin otteeseen. Olisi siis oikein muksaa päästä näkemään vähän tota täysin mulle tuntematonta itärannikkoa. En kuitenkaan järjestölle mitään toiveita laittanut, koska edelleen se mulle sopiva perhe voikin löytyä ihan muualta kuin idästä. Vaikka toiveita tuon maailman keskipisteenä toimivan kaupungin osalta onkin, niin oon kuitenkin avoin kaikille osavaltioille/kaupungeille!

Yleisesti ottaen mun odotukset tulevan vuoden osalta on tosi korkeat. Toivon tosi paljon uusia ja upeita kokemuksia, joita voi muistella vielä vuosikymmentenkin päästä. Toivon, että saan mun hostperheestä mulle kolmannen perheen oman perheen ja Californian hostvanhempien lisäksi. Toivon, että saan uusia kavereita ympärimaailmaa ja että vielä vuosienkin päästä olisin heidän kanssa yheyksissä. Ja viimesenä toivon, että pääsen matkustelee tosi paljon ympäri Jenkkejä. Mun tavotteena olis, että sekä vuoden aikana että sen jälkeen matkustuskuukauden aikana pääsis ainaki käymään Floridassa, Nykissä (training schoolin lisäksi), Hawaijilla ja siellä Californiassa moikkaamassa hostmamaa ja -isää! Kanadan puolella olis myös tosi siistii päästä käymään. 

Tästä tekstistä ei nyt tullu ihan semmosta laajaa ja monipuolista ku olisin toivonut, mutta eipä voi mitään! Jotenki on vielä niin oudot fiilikset tosta tulevasta vuodesta, etten edes osaa mun ajatuksia tän paremmin pukea sanoiksi. Niin jännää, että saatan 4kk päästä olla jo matkalla kohti Amerikan maita! Hui, aika menee niin tajuttoman nopeesti, että sitä ei edes ehdi huomaamaan. Vastahan mä alotin lukion ja vain haaveilin tästä aupparihommasta ja tässä sitä nyt ollaan! Toisaalta ei haittaa yhtään, että aika menee nopeesti, ainaki kesä ja au pair -vuosi tulee nopeemmin. Onneks tässä on yhtä sun toista menoa ja tekemistä ihan kesäkuun loppuun saakka suunniteltu, niin ei käy ainakaan aika pitkäks odotellessa. 

Nyt saan joudun mennä takas koulukirjojen pariin opiskelemaan niihin tajutonta stressiä aiheuttaviin ylppäreihin! 13 päivän kuluttua oon onnellisena tehnyt kaikki kokeet ja oon matkalla Hartwallille todennäkösesti yhelle parhaimmista keikoista ikinä! JES! Tahdonvoimalla vaan pitää jaksaa lukea. Sen jälkeen ei ookkaan mulla koulua kahteen vuoteen. Paitsi no sen verran että saan ne 6 opintopistettä siellä Jenkeissä kasaan. Eipä tässä muuta, hyvää viikonloppua kaikille ja paljon tsemppiä teille, joilla on ylppärit myös edessä! 

jesjesjes

Nyt on hakupaketti viimeinkin lähetetty eteenpäin EAP:n toimistolle! Siis ei luoja miten helpottunut ja hyvä fiilis nyt on, kun toi taakka on vihdoin hoidettu. Vaikka alunperin piti jo tammikuussa pistää paperit eteenpäin, ni oon nyt kyllä ihan ilonen, että en heti silloin sitä lähettäny. Nyt sain rauhassa täytellä niitä papereita ja hoitaa puuttumattomia juttuja ilman turhaa kiireilyä ja hätiköintiä. Eikä ne sitä pakettia Jenkkeihin nyt maaliskuuta aiemmin olis lähettänykkään, joten ei oo mitään kiirettä senkään osalta.

Nyt saan keskittyä kunnolla ylppäreihin opiskeluun (en voi uskoa, että nekin alkaa jo ens maanantaina, hui!) ja turhanpäiväseen stressaamiseen. Pitää vaan kärsivällisenä odottaa viestiä toimistolta ja toivoa, että kaikki on kunnossa. Vähän jäi nimittäin mietityttämään se mun koulutodistus, kun se ei ollutkaan se ihan uusin. Abitodistuksessa ei ollu mitään allekirjotuksia tai koulunleimoja, niin en sitte laittanukkaan sitä. Ja koululla en oo tän polven takia päässyt käymään, että olis saanu allekirjotetun version.

No joka tapauksessa, toistaseks kaikki on kunnossa ja oon superonnellinen, että ei enää tarvii miettiä jotain sopimuslomakkeita tai kirjeitä!