Nyt istuskelen täällä JFK:n kentällä ja odottelen, että pääsee koneeseen ja vihdoin sille kolmannelle ja viimeselle lennolle ennen kuin oon perillä Charlotessa. Joo on ollu tosi rankkoja nää viimeset 20h. En oo ihan oikeesti itkeny ikinä näin paljon ja sen itkun takia varmaan oonki ollu ihan superväsyny ja nukahdellu koko ajan noiden kahen lennon ajan. En siis saanu aikaseks kirjotettua sitä postausta mun viime viikosta Suomessa. Katotaan saanko sitä ikinä edes tänne asti :D Mutta joo tälleen varotuksen sanana kaikille: älkää hitto soikoon käykö kotona teijän aupparivuoden aikana! Joo oli maailman parhaimmat päivät ikinä, kun sai viettää aikaa perheen ja kavereiden kanssa, mutta eipä enää naurata, kun piti taas lähtee pois. Mulla on itkupillin maine niin Helsinki-Vantaalla, Frankfurtissa ja täällä JFK:lla. Kaikki on kattonu mua ku hullua, kun yhtäkkiä luen jonku tekstarin kotoota tai muuten vaan ajattelen kavereita ja perhettä ja alan vaan itkeä. Kyllä tää tästä. Huomaa vaan miten paljon ihania ihmisiä mulla on ympärillä ja on ihanaa tietää, että nekin ikävöi mua yhtälailla. Ja eiköhän tästä selvitä nyt, kun oikeesti huomas ettei siellä kotona mikään oo muuttunu. Kaverit on edelleen yhtä ihania, koti tuoksuu vieläki samalta, mun lakanat on edelleen yhtä pehmeet ku muistin ja perhe on yhtä ihanan tyhmä kuin ennenki! Ja bless the person joka keksi whatsappit ja kumppanit. Tulisin hulluks jos en vois päivittäin jutella kaikkien ihmisten kanssa suomessa. Siinä ku sitä whatsappailee ja skypettelee Suomeen, ni välillä ei edes tajuukaan, että en oo samassa maassa tai edes maanosassa.
Huhhei kun tästä on selvitty ni voi sanoa, että en oo koskaan ollu yhtä vahva. Ja siitä kiitos kuuluu kyllä niille ihanille kavereille ja perheelle, jotka on mulle maailman rakkaimpia ja on jaksanu tsempata mua tänki asian osalta niin paljon, et on ihme jos ei tsemppilauseet ala jo pikkuhiljaa loppua! Paras kaveri pistiki tossa joku aika sitte ehkä maailman parhaimman quoten tekstarilla: "Fail and try but never fail to try." Tällä mennään! Ja kohta sitä mennäänki sinne Charlotteen. 40 minuutin päästä alkaa boarding ja jos nyt kolmas kerta toden sanois ja olisin kerranki ajoissa perillä niin kolmen tunnin päästä mun pitäis olla viimein lopullisesti perillä. En kyllä muista milloin viimeks oisin näin pitkään matkustanu, odotan sitä, että pääsen sänkyyn nukkumaan nää miljoonat univelat jotka on tässä melkein kahen viikon aikana kertyny!
Hyvät yöt Suomeen ja iltoja Amerikkaan!
♥!
VastaaPoistaVoi että tiedän niin miltä toi tuntuu! Saan vieläkin itseni pahoinvoivaksi, jos ajattelen miltä musta tuntui, kun jouduin jättämään äitin taakseni turvatarkastuksessa, kun lähdin tänne usaan toisen kerran. Sillon matkalla ensin Helsingistä Lontooseen, Lontoosta Nyciin ja vielä Nycistä Chicagoon kyllä tuli kanssa itkettyä niin paljon. Ja vielä ensimmäisten viikkojen aikana täällä Chicagossa. Mutta nyt olen ollut täällä kolme kuukautta, ja olen niin onnellinen, että lähdin takaisin kohti tuntematonta! Tiedän, että olen täällä miljoona kertaa onnellisempi ja hyväksytympi kuin olisin New Yorkin perheessä ollut, ja myös onnellisempi, kuin jos olisin jäänyt Suomeen lähes tyhjän päälle ilman minkäänlaisia suunnitelmia välivuoden ajaksi.Tsemppiä ihan hirveästi sulle! Tiedän, että on ihan älyttömän rankkaa joutua aloittamaan kaikki ihan alusta, mutta toivottavasti se on sen arvoista! Ainakin siinä kasvaa ihmisenä ihan hirveästi jos ei muuta!
VastaaPoistaKomppaan Emmiinaa! Mutta tuo perhe on varmasti parempi sulle ku se edellinen! Oottelen täällä jo innolla sun postausta siitä perheestä ;) Kyllä tää tästä hei!! Heinäkuussa voi olla ylpeä ittestään :)
VastaaPoista