“In order to succeed, your desire for success should be greater than your fear of failure.” – Bill Cosby

Huhhei! Kolme yo-koetta neljästä tehtynä. Enää jäljellä yhteiskuntaoppi ja vielä pitäis jaksaa lukee muutama päivä. Odotan perjantaita kuin kuuta nousevaa, koska se on se päivä jolloin vihdoin mun velvollisuudet lukiossa on ohi. Ja kaiken lisäks illalla on tiedossa supermahtava keikka ja sen jatkot mahtavassa seurassa. Eli tulee oikeen kerralla juhlistettua viime keskiviikkoisia synttäreitä ja ylppäreiden loppumista! No, ei pidä kuitenkaa liikaa innostua, sillä pahin on vielä edessä: nimittäin se lukeminen. Jotenkin ehin tässä viikonlopun aikana kadottaa mun jo muutenkin lähes olemattoman motivaation tohon opiskeluun, niin johan on entistä vaikeempi saada otettua itteensä niskasta kiinni sen suhteen. Huomenna varmaan muhun iskee paniikki ja alan sit järjetöntä vauhtia lukemaan noita kirjoja läpi niin kuin aina ennenkin. Yhteiskuntaopin oon kyllä jo syksyllä kirjottanut, mutta koska en ollut arvosanaan tyytyväinen, niin päätin korottaa sitä. Stressi on sen takia tajuton, koska pelottaa, etten saakkaan yhtään sen parempaa arvosanaa. Miten ees joskus kuvittelin saavani mistään L:ää kun oon niin saamaton opiskelun suhteen :D

Kyllä se kevät ja kesä sieltä vielä tulee,
ainakin sen toivossa on hyvä elää.

Tuntuu jotenki tosi oudolta, että toistaseks oon tehnyt kaiken mahollisen tulevan au pair -vuoden eteen. Ja se, etten voi tällä hetkellä itse vaikuttamaan tän prosessin etenemiseen mitenkään, ahdistaa. Tai no ehkä ahdistaa ei oo oikee sana, mut jotenki nyt on tosi avuton olo. Ihan kuin mä pystyisin vaan olla ja odottaa, että milloin tää homma etenee. Lähetin tosiaan sen hakupaketin vajaa 2 viikkoa sitten ja mietin, että uskallanko taas häiritä EAP:ia ja kysellä, että missä mennään. Ymmärrän, että kun papereita on vino pino, niin siinä menee vähän kauemmin aikaa käydä niitä läpi. Oon vaan niin malttamaton, että haluisin jo tietää onko siinä kaikki kunnossa ja onko ne jo lähettänyt sen sinne Atlantin toiselle puolelle. Kuinka kauan teillä muilla on tossa kestäny?  

Vihdoin sitä jopa uskaltaa ainakin vähän ulkoiluttaa jotain
muitakin kenkiä kuin uggeja tai talvisaappaita.

Tän lisäks mua vähän pelottaa nyt toi mun polvi. Diagnoosi oli kutakuinki tämmönen: polvilumpion sijoiltaanmeno, jonkun en-tiedä-minkä polvilumpiossa kiinniolevan siteen täydellinen katkeaminen sekä noin 1,5cm halkasijaltaan olevan rustopalan irtoaminen. Fun. Koko jutusta on jo yli kuukausi ja käveleminen on vieläkin hankalaa, puhumattakaan esim. portaiden ylös- tai alasmenosta, kyykistymisestä tai ylipäätänsä mistään missä pitäisi polvea koukistaa. No ei toi vielä sinänsä haittaa, varmasti paranee tässä parin kuukauden aikana. Mutta ortopedi kerto, että toi irtonainen ruston pala saattaa aiheuttaa ongelmia (oikeestaan se tekee sitä jo) ja voin joutua tähystysleikkaukseen. Hyvä: saan "ylimääräisen" asian polvestani pois, eikä tarvitse pelätä mitään pahempia ongelmia sen osalta. Huono: saattaa rajoittaa mun tulevia suunnitelmia pahassa tapauksessa aika paljonkin, koska se vaatii sitten ainakin muutaman viikon toipumista. Haluun ehdottomasti sen tähystyksen ennen kuin lähden Jenkkeihin, mutta aikataulut ei sen osalta oo ihan mun puolella. Tietenkin, jos ei muu auta, niin joudun suunnitelmia muuttamaan, koska oma terveyshän on se tärkein. Toivotaan kuitenkin, ettei siihen tarvitse mennä. En kuitenkaan ole valmis luopumaan ainakaan kesäkuun keikka- ja festarisuunnitelmista millään. Mä vaikka ryömin paikalle jos se siitä on kiinni! :D No joka tapauksessa, kuun lopulla mulla on fyssarille aika ja aion sille valittaa tosta polvesta ja vaadin päästä siihen tähystykseen. Jos HYKSin osalta aletaan taas temppuilemaan (en edes jaksa avautua aiheesta "julkinen terveydenhuolto on perseestä"), niin meen itkemään Diacoriin asiasta.

Tämä tulee toivottavasti olemaan mun näkymä koko ensi viikon.
Opiskelua, lukemista ja pänttäystä. Teetä vaan naamaan,
että saa riittävästi kofeiinia jaksamiseen!

Olipas sekalaista tekstiä ja loppuikin kuin seinään, koska unohdin lähes kaiken mitä mun piti tänne tulla kertomaan. Nyt mä kuitenkin vaihdan rakkaan Macbookkini koulukirjoihin ja koitan lukea vielä edes muutaman sivun ennen kuin kello lyö yhdeksän ja Revenge alkaa. Palaillaan!

Dreams and expectations

Kuten joskus muinoin lupailinki, ni tässä teille mun ajatuksia ja toiveita tulevalta au pair vuodelta! Joissain kohdissa haluun painottaa sanaa unelma. Ymmärrän, että kaikki au pairit ei saa sitä ns. täydellistä perhettä, jotka asuu Hollywoodin kukkuloilla luksusasunnossa, mutta ainahan sitä saa haaveilla! 

Perhettä oon miettiny oikeestaan aika paljon, sillä ne on kuitenki ne ihmiset, joiden kanssa pitäis tulla toimeen koko vuos ja parastahan olis jos tulis vielä tosi hyvin toimeen. Mun toiveena on, että perheessä olisi molemmat vanhemmat, korkeintaan 3 lasta ja joku ihana hauva, jota saisin kans hoitaa! Molemmat vanhemmat siks, että se nyt vaan on au pairillekin helpompaa kun on itsensä lisäksi ne kaksi vanhempaa huolehtimassa lapsista. Oon vähän kuullu, että on raskaampaa ja enemmän työtä jos on perheessä on yksinhuoltaja. Lapsista sen verran että toive olis se 2 lasta, mut sekin riippuu, että kuinka vanhoja lapset on. Onhan se täysin erilaista hoitaa kolmea uhmaikäistä lasta, kuin kolmea 10-12-vuotiasa, jotka jo osaa melkein itse huolehtia omista tekemisistään. Mitään erityistä ikää mulla ei ole, oikeestaan kaikki on mulle okei. Ja no toi koira nyt on semmonen plussa, rakastan koiria ja musta olis superihanaa, kun pääsis taas pitkästä aikaa leikkimään ja ulkoilemaan koiran kanssa (niin, olinko siis menossa hoitamaan lapsia vai koiria? :D), kun meijän koiruli lähti taivaaseen jo reilu viisi vuotta sitten. Tietenkään mitkään näistä "vaatimuksista" ei oo kiveen hakattuja, kyllä sen sitte perheen hakemusta luettaessa ja skypetellessä huomaa, jos perhe on oikea!

Vaikka välillä viihdynkin mökillä tai isomummun kotona lomalla pienen pienellä paikkakunnalla, olen silti pohjimmiltani kaupunkityttö. Vaikka perhe on se suurin vaikuttaja, niin kyllä se sijainti vaikuttaa myös mulla paljon. Vaikka perhe olisi kuinka täydellinen kiltteine lapsineen ja koirineen, ei se silti tarkoita sitä, että viihtyisin jossain maissipelloilla keskellä ei mitään. Sama toki pätee toisinpäinkin. Suurin unelma mulla on Manhattan. Kellä nyt ei olisi? Oon pienestä asti unelmoinut ihan vain edes NYC:ssä käymistä ja no... sielä asuminen ylittäisi kyllä mun kohdalla täysin kaikki unelmat. Onneks tää unelma ei kuitenkaan oo aivan mahdoton. Mun au pair -haastattelija nimittäin sano, että heillä löytyy oikeestaan tosi monia perheitä jotka asuu siinä Nykin suburban-aluella korkeintaan tunnin ajomatkan päässä Manhattanista. Olisin täysin fine jo tostakin. Joka tapauksessa, ei pidä liikaa elätellä toiveita, koska ei ookkaan kiva pettyä kun löytyykin upea perhe jostain Virginiasta. Jos laajempaa aluetta miettii, niin toiveena olis itärannikko. Esimerkiksi melkein kaikkien ehdoton unelmakohde California on ainakin mun osalta jo nähty, kun siellä on tullu käytyä jo pariin otteeseen. Olisi siis oikein muksaa päästä näkemään vähän tota täysin mulle tuntematonta itärannikkoa. En kuitenkaan järjestölle mitään toiveita laittanut, koska edelleen se mulle sopiva perhe voikin löytyä ihan muualta kuin idästä. Vaikka toiveita tuon maailman keskipisteenä toimivan kaupungin osalta onkin, niin oon kuitenkin avoin kaikille osavaltioille/kaupungeille!

Yleisesti ottaen mun odotukset tulevan vuoden osalta on tosi korkeat. Toivon tosi paljon uusia ja upeita kokemuksia, joita voi muistella vielä vuosikymmentenkin päästä. Toivon, että saan mun hostperheestä mulle kolmannen perheen oman perheen ja Californian hostvanhempien lisäksi. Toivon, että saan uusia kavereita ympärimaailmaa ja että vielä vuosienkin päästä olisin heidän kanssa yheyksissä. Ja viimesenä toivon, että pääsen matkustelee tosi paljon ympäri Jenkkejä. Mun tavotteena olis, että sekä vuoden aikana että sen jälkeen matkustuskuukauden aikana pääsis ainaki käymään Floridassa, Nykissä (training schoolin lisäksi), Hawaijilla ja siellä Californiassa moikkaamassa hostmamaa ja -isää! Kanadan puolella olis myös tosi siistii päästä käymään. 

Tästä tekstistä ei nyt tullu ihan semmosta laajaa ja monipuolista ku olisin toivonut, mutta eipä voi mitään! Jotenki on vielä niin oudot fiilikset tosta tulevasta vuodesta, etten edes osaa mun ajatuksia tän paremmin pukea sanoiksi. Niin jännää, että saatan 4kk päästä olla jo matkalla kohti Amerikan maita! Hui, aika menee niin tajuttoman nopeesti, että sitä ei edes ehdi huomaamaan. Vastahan mä alotin lukion ja vain haaveilin tästä aupparihommasta ja tässä sitä nyt ollaan! Toisaalta ei haittaa yhtään, että aika menee nopeesti, ainaki kesä ja au pair -vuosi tulee nopeemmin. Onneks tässä on yhtä sun toista menoa ja tekemistä ihan kesäkuun loppuun saakka suunniteltu, niin ei käy ainakaan aika pitkäks odotellessa. 

Nyt saan joudun mennä takas koulukirjojen pariin opiskelemaan niihin tajutonta stressiä aiheuttaviin ylppäreihin! 13 päivän kuluttua oon onnellisena tehnyt kaikki kokeet ja oon matkalla Hartwallille todennäkösesti yhelle parhaimmista keikoista ikinä! JES! Tahdonvoimalla vaan pitää jaksaa lukea. Sen jälkeen ei ookkaan mulla koulua kahteen vuoteen. Paitsi no sen verran että saan ne 6 opintopistettä siellä Jenkeissä kasaan. Eipä tässä muuta, hyvää viikonloppua kaikille ja paljon tsemppiä teille, joilla on ylppärit myös edessä! 

jesjesjes

Nyt on hakupaketti viimeinkin lähetetty eteenpäin EAP:n toimistolle! Siis ei luoja miten helpottunut ja hyvä fiilis nyt on, kun toi taakka on vihdoin hoidettu. Vaikka alunperin piti jo tammikuussa pistää paperit eteenpäin, ni oon nyt kyllä ihan ilonen, että en heti silloin sitä lähettäny. Nyt sain rauhassa täytellä niitä papereita ja hoitaa puuttumattomia juttuja ilman turhaa kiireilyä ja hätiköintiä. Eikä ne sitä pakettia Jenkkeihin nyt maaliskuuta aiemmin olis lähettänykkään, joten ei oo mitään kiirettä senkään osalta.

Nyt saan keskittyä kunnolla ylppäreihin opiskeluun (en voi uskoa, että nekin alkaa jo ens maanantaina, hui!) ja turhanpäiväseen stressaamiseen. Pitää vaan kärsivällisenä odottaa viestiä toimistolta ja toivoa, että kaikki on kunnossa. Vähän jäi nimittäin mietityttämään se mun koulutodistus, kun se ei ollutkaan se ihan uusin. Abitodistuksessa ei ollu mitään allekirjotuksia tai koulunleimoja, niin en sitte laittanukkaan sitä. Ja koululla en oo tän polven takia päässyt käymään, että olis saanu allekirjotetun version.

No joka tapauksessa, toistaseks kaikki on kunnossa ja oon superonnellinen, että ei enää tarvii miettiä jotain sopimuslomakkeita tai kirjeitä!

Progression

Viimesimmän postauksen jälkeen on tapahtunu paljon... ainaki jos ottaa huomioon, etten ton polven takia voi liikkua kotoota minnekään. Oon nimittäin oikeen todenteolla ahminu noita hissan ja yhteiskuntaopin kirjoja, kuus kirjaa luettuna ja kuus jäljellä. Kiire tulee, mut minkäs sille voi kun alotan kaiken aina liian myöhään. Jossain välissä pitäis myös kertailla vähän ihan tän suomen kielioppia ennen esseekoetta ja ehkäpä niitä enkun sanojaki vois vähän käydä läpi! 

Mut kaikista tärkein juttu on, että vihdoin ja viimein sain alotettua sen dear host family -kirjeen kirjottamisen! Tekstii on sen pari sivua, kappaleet on vähän hajanaisia, joitain juttuja pitää lisätä ja vielä muutamia lausemuotoja tms. tarvii korjailla, mutta eiköhän se tästä. Ja tietenkin jos tapahtuu jotain hyvää, niin pitää tapahtua myös huonoa. Revin melkein hiuksiani päästä eilen kun selailin iPhotoo ja tajusin miten vähän mulla oikeesti on yhtään mitään kuvia musta itestäni. Saatika kuvia musta ja mun perheestä/sukulaisista/tms. Siinä vaiheessa ku olin selannu kaikki albumit läpi ja huomasin et multa löytyy enemmän kuvia kirkoista Roomassa (leirikoulu hissanopen kanssa!) ku itestäni ni alko oikeesti itkettää. No lopulta löyty muutama kuva, jotka kelpuutin, loput pitää sit ottaa tässä ihan lähipäivinä. Pakotan mun siskon ja äidin kuvaan mun kanssa. 

Tän lisäks mun pitää vielä tulostaa uus versio transcript of gradesista, sillä nyt kun sain abitodistuksen, ni sain korotettua joitain arvosanoja, jotka haluun muuttaa. Perjantaina pääsen myös vihdoin hakemaan mun uuden passin ni sit on seki kunnossa. On se ollu siel poliisiasemalla valmiina jo viime viikosta lähtien, mutta minkäs teet kun ei voi ajaa autoa, kulkea bussilla eikä porukat ole kotona kuskaamassa silloin kun poliisiasema on auki. Noh, tuskin mä kuolen tästä pikkuviivästyksestä, onhan heinäkuuhun vielä nelisen kuukautta ja perheet yleensä alkaa hakee uusia au paireja 1-3kk ennen toivottua alottamisaikaa.

Että nää postaukset on tylsyyden huippuja. Varsinkaan kun ei oo oikeen mitään kuvia mitä lisäillä. Koittakaa kestää, kunhan pääsen täältä neljän seinän sisältä ulos niin vihdoin saan otettua muitaki ku vaan instagramiin lisättäviä ruokakuvia :D Noh, ehkä tää tästä! Ainiin, onhan mulla se postaus siitä, mitä toivon tulevalta vuodelta, ni tulossa vielä!

Semmosta tällä kertaa...

Penkkarit ja abiristeily oli ja meni. Nyt pitäis keskittyä ylppäreihin entistä kovemmin, koska viime viikon takia oon aika pahasti jäljessä mun lukusuunnitelmasta. Tulee kiire kun tän viikon aikana pitäis tehä hakupaketti loppuun, mutta vähän joudun epäillä, että onnistuuko.

Ja kun musta on kyse, niin onnistuin telomaan itteni oikein kauniisti. Abiristeilyn aikana nimittäin jatkoin mun viikon kestänyttä kaatumisputkea, mut tällä kertaa ei ollu ihan pieni kaatuminen. Polvi meni niin huonoks, että kuljin seuraavan aamupäivän laivalla pyörätuolissa, ja satamaan kun päästiin niin sieltä ajettiin suoraan sairaalaan, jossa vietin mukavat 5 tuntia (ja maanantaina vielä uusiks 2h). Mun polvesta on otettu kahet röntgenit, joista nyt ei mitään näy. Lääkärit eikä kirurgi osaa vielä sanoa mikä siinä on, ja tällä hetkellä odottelenkin soittoa, jossa mulle kerrottais tän viikon aika magneettikuvauksiin ja ens viikon aika ortopedille. Josko sitten sais jotain selvyyttä, että mikä tuolla polvessa oikeesti on hajonnu. Sen verran kuitenkin on sielläkin joku mennyt rikki, että polvesta on punkteerattu lähemmäs 2 desiä verta ja silti polvi on pienen jalkapallon kokonen.

Kepeillä, polvituella ja vahvoilla kipulääkkeillä mennään.

Pahinta koko tässä jutussa on se, että jos tossa polvessa on esim ristisiteet tai muut mukavat hajonnu, ni voi olla, että joudun siirtää Jenkkeihin lähtöä taas kuukaudella tai parilla. Haluun nimittäin, että mun polvi on täysin kunnossa ja kuntoutettu ennen kuin lähen yhtään minnekkään. Vakuutushan siellä tuskin korvaa tämmösiä juttuja, koska tää on tapahtunut ennen matkaa. Nyt ahkerana kuntoutan polvea ja vahvistan tota mun reisilihasta suoristamalla mun jalkaa (voi mikä hurja treeni) ja toivon vaan, että sais mun polven liikeradan mahollisimman pian kuntoon. Suoraks jalka menee just ja just, tänään taas vähän nihkeemmin kun eilen, ja koukkuun menee semmosen 90° ennen kun alkaa sattua liikaa.

Ehkäpä tää tästä. Eilen kävin poliisiasemalla hoitamassa mun passiasioita ja viimeistään ens maanantaina saan hakea uutukaisen passini. Melkein hymy korvissa vois mennä, kun kerrankin passissa/ajokortissa/tms. en näytä aivan idiootilta. Mutta mikä tärkeintä, ei tuu ainakaan enää ongelmia lentokentillä siitä, etteikö mua muka tunnista passin kuvasta. Ai niin, kuinka moni teistä ei ylläty jos sanon, etten ole vieläkään (saamaton mikä saamaton) edes aloittanut sitä hostien kirjettä? Päätin kyllä viimeistään tällä viikolla aloittaa, kunhan olen eka saanut vähän hissaa ja yhteiskuntaoppia luettua. Onneks ton kirjeen tekemisessä ei oikeesti mene kauaa, jos vaan kunnolla keskittyy sen tekemiseen. Tosin minä perfektionistinä varmaan tarkistan ja muokkaan sitä monet, monet kerrat ennen kuin olen täysin tyytyväinen siihenkään.

Tää oli tämmönen pieni infopläjäys mun tän hetken tilanteesta ja muistutus siitä et kyllä mä vielä täällä olen :D Mutta, palaillaan kunhan uutta kerrottavaa taas löytyy!